regrets
“My only regret is that I didn’t tell enough people to fuck off”
– Anonymous
The weekend is over and a new week is already rollin. I’ve been thinking about something. I always say I don’t have any regrets but I’ve changed my mind. I have one. Do you know that feeling you get when you feel like you’ve been treated badly and you should have spoken up but you didn’t? I experienced a couple of situations like that last week and I didn’t say a single word. I just froze, my pulse increased intensely and I could feel heat spreading all over my face and my blood boiling. Only after I left the situation I came up with a million good sentences on what I should have said and where I should have drawn the line.
I hate that! I hate that I don’t speak up for myself in situations where I know I’m being treated unfairly. I don’t want to pick a fight with anyone, but I want to set my own limits for myself. I want to show me what’s ok and what’s not. Do you know what I mean?
From now on I’m going to start practicing and become better at standing up for myself. I will not remove myself from uncomfortable situations and I will find my voice and use it when I feel violated. Who’s with me?
dress hm conscious exclusive collection 2015 (gifted)// cardigan monki// shoes converse
Pictures by Dora Dalila
12 Comments
Yes. Exactly. The first step to inner peace is to know how to say; No, stop, and letting go people who makes your world miserable. It’s not always so easy, when the situation is on, to say those things. But we learn..
Everybody, unfortunality, has not learn to respect other people’s limits. We have to respect them by ourselves.
Exactly. Most importantly we need to show us, ourselves what’s ok and what isn’t. As children our parents does it for us but now it’s time to grow up. At least for me :)
*Puts both of her hands up in the air* – ME! I’m always the same and I know that it’s not good at all because I deserve better and more, but I’m always so shocked ( still!? ) that there are people who treat others badly and are not being fair and then, just like you, I always freeze in that moment when I should react and only come up with the whole “fighting back” story when it’s too late.
I know that karma will get to those people sooner or later, but sometimes, I hope to stand up for myself when similar situation occurs. I know that it will feel good and liberating!
Anyway, sending you many kisses! Miss you!
http://lartoffashion.com
I miss you too! I need exactly that! I need to feel that I stand up for myself once in a while! Most of the time I just bite my tongue and convince myself I need to be the bigger person. I always want to be respectful but I also want to show I expect that for myself as well :). We can do this <3
Yes, sometimes it looks like those constantly treating others unfairly live in their own world or smthg.. Also for myself a good reminder to remember the limits.
Wonderful photos! :)
Thank you, kind of you to say <3. I think we all need to remind ourselves to show ourselves some respect now and then :)
Den känslan är avskyvärd, när man känner sig nertryckt eller nonchalerad och man står totalt mållös. Egteråt har man en klump i halsen och så blir man förbannad- varför stod man inte på sig. Svårt.
Hmh, en voi uskoa että sä oot joutunut tollasiin tilanteisiin. Vaikutat aivan super symppikseltä ja ihanalta ihmiseltä näin pelkän bloginkin perusteella <3 Harmi, et meitä ihmisiä on niin moneen ja toiset osaa olla älyttömän töykeitä… Tosiaan, pitäs aina muistaa, että usein näitten ihmisten mielipiteet on ihan niitten omien päiden sisällä, eikä pitäs antaa vaikuttaa itseensä. Sulla, jos jollakin on syytä puolustaa itteään ja sanoo suorat sanat haha! Ihanaa kevään jatkoa sulle <3
Voi kiitos, olet kiltti <3. Kyllä me varmaan kaikki törmätään tämän tyyppisiin tilanteisiin silloin tällöin, ja ihan hyvä niin. Muistuttaa ainakin minua pitämään puoleni :).
Hei, itse olen ihan eri linjoilla kanssasi. Koitan antaa epäreilujen tai minua huonosti kohtelevien ihmisten puheiden ja tekojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä se minuun koskee, jos joku muu haluaa tehdä elämäni hankalaksi tai ikäväksi, maailmassa on niin miljoona kertaa suurempia vääryyksiä, että niitä ajatellessa nämä tämän kaltaiset tilanteet tuntuvat naurettavan pieniltä. Mielummin haluan olla ystävällinen heitä kohtaan, jotka minua loukkaavat. Usein se sulattaa jään. Ja vaikkei sulattaisikaan, niin turha sitä on jäädä murehtimaan. On suurempiakin suruja elämässä. Meidän elämä vain tuppaa olemaan niin helppoa, että mitättömät asiat saavat liian suuria mittasuhteita. Tämän olen tosi hyvin oppinut elämässäni, usko pois!
Kiitos mielenkiintoisesta näkökulmasta :). Olet varmasti ihan oikeessa, itse en vaan aina pysty tuntemaan niin etteivät loukkaavat sanat ja kohtelu koskettaisi minua. Joskus näistä tilanteista tulee paha mieli. Olen vahvasti sitä mieltä, että silloin pitää näyttää ja kertoa missä raja menee. Haavoittuvuus ei ole mielestäni negatiivinen asia. Mitä enemmän osaamme ilmaista tunteitamme ja käsitellä niitä itse, sitä helpompi meidän on olla. Mielestäni ei ole ok purkaa omaa huonoa oloa muihin ihmisiin oli sitten kyse mistä tahansa.
Uskon myös siihen, että kannattaa ja pitääkin ilmaista asiansa aina ystävällisesti ja kunnioittavasti, mutta omia rajoja kannattaa myös kunnioittaa. Huonoa kohtelua ei tarvitse mielestäni sietää vaan itse haluan ainakin oppia paremmin ilmaisemaan jos/kun rajojani ylitetään.
Aina voi vertailla muihin suurempiin ongelmiin ja mielestäni onkin hyvä laittaa asioita perspektiiviin, mutta tunteet ovat tunteita ihan sama onko niissä järkeä tai ei. Aina on ihmisiä joilla menee paremmin ja myös paljon huonommin, mutta se miten muilla menee ei välttämättä liity omiin tuntemuksiin. Ongelmia on erilaisia ja kaikki kokevat ne eri tavalla. En tiedä onko elämä missään kovin helppoa ja ongelmat tietenkin vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi Suomessa on erittäin korkeat itsemurha luvut, joka mielestäni kertoo juuri siitä että “elämän helppous” ei aina tarkoita, että olisimme kovin onnellisia.
Hei, ja kiitos vastauksesta! Tämä kommentti tulee nyt tosi “myöhässä”, kun tämä blogimaailma on niin nopeatempoista! Oli ilahduttavaa saada sinulta noin pohtiva vastaus, vaikutat viisaalta ja ajattelevalta ihmiseltä! Usein blogeja lukiessani herään ihmettelemään, että noinko pinnallisia ihmiset ovat. Toki tiedän, että blogissa esitellään vain pintaraapaisua, mutta silti. Kyllä se heijastaa jotain ihmisestä. Oikeastaan kommentoidessani viimeksi olin vasta eksynyt ensimmäistä kertaa blogiisi, ja hankalassa elämäntilanteessa ollessani teksti kolahti huonolla tavalla. Nyt kun selvensit ajatuksiasi, niin kyllä voin yhtyä sinuun. On hyvä laittaa rajoja siihen, miten itseä kohdellaan, mikäli ei tule liian herkäksi omasta itsestään ja kokemistaan vääryyksistä. Olet myös täysin oikeassa siinä, ettei muiden kokemat vääryydet mitätöi omia tunteita. Vaikka kuten tekstissä toit ilmi, perspektiiviin omat kärsimykset on hyvä laittaa. Itselläni on sen asian suhteen juuri nyt kova koulu käynnissä. En ole elämässäni päässyt kovin helpolla; lapsuuteni oli vaikea, vanhempien vaikeat ristiriidat joihin he lapset sotkivat, äidin vaikea masennus ja lukuisat itsemurhayritykset (muiden lasten kiiruhtaessa koulusta harrastuksiin, suuntasin minä kulkuni Hesperian suljetulle osastolle), oma vaikea anoreksia ja myöhemmin masennusjaksot. Nyt akuuteimpana on lapsettomuus, jota en todellakaan olisi halunnut kokea. En olisi halunnut tietää, minkälaista inhimillistä kärsimystä tahaton lapsettomuus aiheuttaa! Olen joutunut kyllä paljon pohtimaan, että miksi minulle vielä tämäkin taakka annettiin, eikö kaikessa kokemassani olisi ollut jo riitävästi! Lisäksi olen lääkärin työssä kohdannut paljon inhimillistä kärsimystä, joka minua herkkänä ihmisenä on todella syvältä koskettanut. Varsinkin työssä pienen kaupungin terveyskeskuksen vuodeosastolla joutuu kohtaamaan elämän kaikki ulottuvuudet. Olen ihan konkreettisesti saatellut kymmeniä ihmisiä kuolemaan, kuunnellut elämäntarinoita laidasta laitaan, kohdannut potilaiden ja omaisten surun ja tuskan, pysynyt vahvana ammattilaisena vaikka olisi tehnyt mieli vaan juosta karkuun. Pahimpana kaikista varmasti oli nuori naispotilas, oman ikäiseni, joka sairastui yllättäen parantumattomasti. Hänen pienet lapsensa juoksentelivat osaston käytävillä täysin tietämättä, että äiti tekee huoneessa kuolemaa. Onneksi lapset olivat niin pieniä, etteivät asiaa vielä ymmärtäneet. Silti usein mietin, kuinka kiitollinen saan olla, että saan asua turvallisessa maassa, ja minulla on loppujen lopuksi elämän perusedellytykset niin hyvin. Olen suorastaan pakottanut itseni palaamaan tähän ajatukseen viime aikoina, kun tuska lapsettomuudesta on käydä liian voimakkaaksi, etten katkeroituisi. (Useat ystävistäni ovat nyt raskaana, ja heille se on käynyt niin helposti. Me emme ole onnistuneet vuosien yrittänisestä huolimatta.) Mietin kaikkia niitä sodan runtelemia ihmisiä, joilla ei ole enää mitään menetettävää. Lapsisotilaita, seksiorjia… Kaduilla parveilevat romanikerjäläiset, jotka tulevat niin kurjista oloista, että meistä useimmat eivät edes tiedä sellaisesta! Ja heitä me halveksimme ja toivomme heidän lähtevän nurkistamme ja silmistämme pois. Maailma on niin täynnä pahaa. Kuten sanoit, ei se kuitenkaan omia tunteita mitätöi, mutta ehkä auttaa olemaan kiitollinen siitä, mitä on ja nauttimaan kaikista hyvistä asioista. Sitten myöskään ne pienet vastoinkäymiset ja ikävät ihmiset eivät enää onnistu lannistamaan itseä.:)
Tulipas pitkä teksti, en edes tiedä, miksi tätä kirjoitin! Tuli vaan olo, että haluan jakaa sinun kanssa ajatuksia!:) Hassua, enhän sinua edes tunne. Joka tapauksessa, kaunista viikonloppua sinulle, nautitaan kumpikin kaikesta hyvästä ympärillämme!:)